Ei se ole mikään vitsi
Aurinko paistaa ja kahvikuppi kädessä, tukka sekaisin minun on hyvä kuvitella että alkamassa on helteinen kesälomapäivä, juuri sellainen päivä jolloin mikään ei voisi olla paremmin. Tämä toimii niin kauan kun en poistu sisätiloista (9 astetta lämmintä ulkona) ja en ajattele sitä että kaikki tutut ovat joko koulussa tai töissä.
Minulla on hirveän suuret odotukset yhteen muuttamisesta vaikka miten yritän ajatella järkevästi. Tiedän, että minulle tulee hirveä pesänrakennusvimma, ja haluaisin että leikimme söpöä pientä perhettä tehden kaiken yhdessä: käydään valitsemassa uudet verhot, laitetaan ruokaa ja istutetaan parvekekukkia. Aivan yhtä varmasti tiedän, että tästä seuraa harmia. Toinen osapuoli kun ei ole mikään koti-ihminen, niin siinä käy sitten niin että minä loukkaannun sen lähtiessä kavereineen kylille ja jään yksin typeränä touhuamaan pikkuemäntänä.
Kyllä minä tiedän ettei poikamiestavoista pääse niin nopeasti eroon - varsinkaan jos niistä ei edes halua päästä eroon. Ja onhan se parempi että sen nuoruuden elää nuorena, ettei sitten keski-ikäisenä tarvitse lähteä kaupungille riehumaan ja ottamaan takaisin sitä minkä menetti, tai ainakin ajatteli menettäneensä. Pitäisiköhän minun ottaa tuo neuvona itsellenikin, en nimittäin koskaan ole varsinaisesti osannut "olla nuori". Ehkä minä joskus sitten löydän itseni tanssimasta puolialasti baarin pöydällä viidenkympin villityksen vallassa. Olisi varmaan parempi jos osaisin elää nuoruuteni nyt nuorena, ihan jo tuon kauhukuvan välttämiseksi, ja myös siksi että yhteiselo onnistuisi paremmin jos me molemmat oltaisiin menossa ja hyvillä fiiliksillä, eikä niin että minä odotan kotisohvalla katsoen Emmerdalea ja lukien roskaromaaneja. Ongelmana nyt vain on se, että minä viihdyn kotona, eikä baarielämä ja sikailu kiinnosta. Onko minulla vääränlainen mies? Jaksanko minä odottaa että se rauhoittuu, pitääkö odottaa vuosi - 10 vuotta - koko loppuelämä?
Minua pelottaa myös se, että kahden vuoden etäsuhteen (välimatkaa n. 400 km) odotus "palkitaan" nyt. Tätähän me molemmat ollaan toivottu, tästä me ollaan aina puhuttu ja haaveiltu. Ja nyt sitten pelottaa. Meillä molemmilla on omat tavat ja tottumukset ja nyt ne pitäisi sovittaa yhteen. Toiselle kaverit on tosi tärkeitä, välillä vaikuttaa että tärkeämpiä kuin minä. Esim. jos pitää valita viettääkö vapun tai lähteekö keikalle minun vai kavereiden kanssa, niin vastaus on selvä. Nytkään ei ole kesäksi tiedossa mitään yhteistä tekemistä meille kahdelle. Poika on menossa festareille ja keikoille kavereidensa kanssa, ulkomaillakin kävi niiden eikä minun kanssa. Mustasukkaisuutta. suunnittelee minun kanssa, mutta toteuttaa kavereiden kanssa. Niin kävi tuonkin minun kauan odottamani ulkomaan matkan kanssa. Nyt meillä ei ole enää mitään matkailusuunnitelmia.
Tääsä vaiheessa joku voisi repiä hiuksia päästään, "mikset mene jonkun muun, vaikka jonkun kaverisi kanssa?". Ei minulla ole ketään joka lähtisi. Kaikilla on omat elämänsä: vaikka kavereita ollaan, niin matkat ym. kuitenkin tehdään jonkun muun kanssa. Tiedäthän? On kavereita joita tavataan ja joiden kanssa käydään vaikka kaupungilla, ja sitten on ystävät joiden kanssa tehdään isompia ja tärkeämpiä asioita, matkustellaan, keskustellaan ongelmista. Muuten olen sopeutunut ystävättömyyteeni: on poikakaveri ja kavereita joiden kanssa käydä joskus kahvilla, ja tunteiden purkamisen hoidan kirjoittamalla. Ongelmia tulee kahdessa tilanteessa: silloin kun tarvitsisin ystävän neuvoja ja silloin, kun haluaisin tehdä jotain, käydä risteilyllä tai festareilla, tai vaikka lähteä telttailemaan pariksi viikoksi. Haaveenani olisi Ystävä.
Minulla on hirveän suuret odotukset yhteen muuttamisesta vaikka miten yritän ajatella järkevästi. Tiedän, että minulle tulee hirveä pesänrakennusvimma, ja haluaisin että leikimme söpöä pientä perhettä tehden kaiken yhdessä: käydään valitsemassa uudet verhot, laitetaan ruokaa ja istutetaan parvekekukkia. Aivan yhtä varmasti tiedän, että tästä seuraa harmia. Toinen osapuoli kun ei ole mikään koti-ihminen, niin siinä käy sitten niin että minä loukkaannun sen lähtiessä kavereineen kylille ja jään yksin typeränä touhuamaan pikkuemäntänä.
Kyllä minä tiedän ettei poikamiestavoista pääse niin nopeasti eroon - varsinkaan jos niistä ei edes halua päästä eroon. Ja onhan se parempi että sen nuoruuden elää nuorena, ettei sitten keski-ikäisenä tarvitse lähteä kaupungille riehumaan ja ottamaan takaisin sitä minkä menetti, tai ainakin ajatteli menettäneensä. Pitäisiköhän minun ottaa tuo neuvona itsellenikin, en nimittäin koskaan ole varsinaisesti osannut "olla nuori". Ehkä minä joskus sitten löydän itseni tanssimasta puolialasti baarin pöydällä viidenkympin villityksen vallassa. Olisi varmaan parempi jos osaisin elää nuoruuteni nyt nuorena, ihan jo tuon kauhukuvan välttämiseksi, ja myös siksi että yhteiselo onnistuisi paremmin jos me molemmat oltaisiin menossa ja hyvillä fiiliksillä, eikä niin että minä odotan kotisohvalla katsoen Emmerdalea ja lukien roskaromaaneja. Ongelmana nyt vain on se, että minä viihdyn kotona, eikä baarielämä ja sikailu kiinnosta. Onko minulla vääränlainen mies? Jaksanko minä odottaa että se rauhoittuu, pitääkö odottaa vuosi - 10 vuotta - koko loppuelämä?
Minua pelottaa myös se, että kahden vuoden etäsuhteen (välimatkaa n. 400 km) odotus "palkitaan" nyt. Tätähän me molemmat ollaan toivottu, tästä me ollaan aina puhuttu ja haaveiltu. Ja nyt sitten pelottaa. Meillä molemmilla on omat tavat ja tottumukset ja nyt ne pitäisi sovittaa yhteen. Toiselle kaverit on tosi tärkeitä, välillä vaikuttaa että tärkeämpiä kuin minä. Esim. jos pitää valita viettääkö vapun tai lähteekö keikalle minun vai kavereiden kanssa, niin vastaus on selvä. Nytkään ei ole kesäksi tiedossa mitään yhteistä tekemistä meille kahdelle. Poika on menossa festareille ja keikoille kavereidensa kanssa, ulkomaillakin kävi niiden eikä minun kanssa. Mustasukkaisuutta. suunnittelee minun kanssa, mutta toteuttaa kavereiden kanssa. Niin kävi tuonkin minun kauan odottamani ulkomaan matkan kanssa. Nyt meillä ei ole enää mitään matkailusuunnitelmia.
Tääsä vaiheessa joku voisi repiä hiuksia päästään, "mikset mene jonkun muun, vaikka jonkun kaverisi kanssa?". Ei minulla ole ketään joka lähtisi. Kaikilla on omat elämänsä: vaikka kavereita ollaan, niin matkat ym. kuitenkin tehdään jonkun muun kanssa. Tiedäthän? On kavereita joita tavataan ja joiden kanssa käydään vaikka kaupungilla, ja sitten on ystävät joiden kanssa tehdään isompia ja tärkeämpiä asioita, matkustellaan, keskustellaan ongelmista. Muuten olen sopeutunut ystävättömyyteeni: on poikakaveri ja kavereita joiden kanssa käydä joskus kahvilla, ja tunteiden purkamisen hoidan kirjoittamalla. Ongelmia tulee kahdessa tilanteessa: silloin kun tarvitsisin ystävän neuvoja ja silloin, kun haluaisin tehdä jotain, käydä risteilyllä tai festareilla, tai vaikka lähteä telttailemaan pariksi viikoksi. Haaveenani olisi Ystävä.
posted by Pehmoinen at 11:36 AM
1 Comments:
Ehkä sinulla on vääränlainen mies...! En tarkoita loukata, mutta kerron oman mielipiteeni kun kysyit. Onhan niitä kotona viihtyviäkin :) Eikä Emmerdalessa ja romaaneissa ole kertakaikkiaan mitään vikaa. Tuo alkoholijuttu voi aikaa myöden muuttua tosi merkittäväksi eroksi. Tai ehkä avomiehelläsi on tuollainen "kehittymiskausi", ja sitten hetken päästä hän alkaa aikuistua. Mutta sittenhän sen huomaa, kun muutatte yhteen - sitä ei kokeilematta voi tietää, minkälaista se on. Sitä paitsi sitten vasta elämä tylsää on, jos kumpikaan ei koskaan jaksaisi lähteä kotoa (nimimerkillä kokemusta on). Lupaa vain itsellesi, että jos huomaat, että juttu ei kertakaikkisesti toimi, niin sitten otat etäisyyttä. Älä hyväksy kaikkea. En halua silti loitsia negatiivista ilmapiiriä, kaikkea onnea ja hyvää yhteiseen kotiin! Toisen vieressä herääminen on ihanaa.
Post a Comment
<< Home