Tästä se alkaa

Tällä hetkellä olen myrskyn silmässä, täydellisen liikkumattomuuden keskellä. Kaikki on epävarmaa; mikä tahansa elämän tukipilareista saattaa romahtaa milloin hyvänsä. Kuitenkin onnistun olemaan ihmeen tyyni. Ilmeisesti on auttanut, kun hoen itselleni päivittäin että kaikki romahtamisen mahdollisuus on olemassa ihan samalla tavoin silloinkin kun "kaikki on hyvin". En ole vielä hävinnyt mitään, jos en voittanutkaan.

Lopetin koulun kahden vuoden jälkeen; meni tosiaan kaksi vuotta ennenkuin uskalsin myöntää itselleni ettei minusta ole tähän. Minua pelotti kohdata muiden suhtautuminen, vaikka "toisten mielipiteistä ei pidä välittää!". Päätöstä vaikeutti se, etten vieläkään tiedä mitä elämältä haluan. Hain hetken mielijohteesta yliopistoon, sosiologiaa opiskelemaan. Parempaankaan en nyt pysty, en tiedä mitä todella haluan tehdä. Mikään ei kiinnosta minua, siis todella kiinnosta, niin että jaksaisin innostua siitä kauemmin kuin viikon ajan. Samalla päätin myös muuttaa minulle tuntemattomaan kaupunkiin ihan vain päästäkseni poikaystäväni lähelle.

Nämä asiat kun lukee näin "vieraan silmin", niin täytyy myöntää että päätökseni vaikuttavat lapsellisilta, harkitsemattomilta ja tyhmiltä. Mutta minulle tämä oli ainoa oikea ratkaisu, niin uskon vielä nytkin, itse asiassa varmuus asiasta vain kasvaa.

Minäkin ansaitsen olla onnellinen. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut surullinen ja ahdistunut, tyytymätön kaikkeen. Minun siis täytyy muuttaa elämääni. Ja olen ylpeä että uskallan tehdä niin, vaikka lopputuloksesta en vielä tiedäkään.