Pehmoinen Blogi

Töitä

2006-08-04T19:57:00.000+03:00

Kyllä tää tästä; monen kuukauden työnhaun jälkeen tärppäsi ja sain osa-aikatyötä! Ihanaa tuntea itsensä pitkästä aikaa hyödylliseksi, ja kun olen ollut niin kauan tekemättä mitään, niin tarmoa koulunkäyntiin ja työntekoon riittää. Siivoushomma alkaa puolentoista viikon päästä, ja mulla on siinä pari viikkoa aikaa olla töissä ennen koulun alkamista. Tekee itsetunnolle tosi hyvää kun saa tehdä jotain hyödyllistä eikä toivottavasti tee niin tiukkaa rahasta, niin sitten on yksi murhe vähemmän. Kiitos Jumalalle siitä että kantaa minua elämässä eteenpäin. Kyllä tämä elämänmuutos ja pois lähteminen oli oikea päätös, tarvitsin vain rohkeutta.

...

2006-07-21T13:12:00.000+03:00

No niin.
Heti kun kaiken piti olla hyvin ja kivasti, niin eiköhän tullut pikkuinen särö täydellisyyteen (kuinka muutenkaan...). Rakkaani kanssa hypittiin seinille ja vittuiltiin toisillemme koko eilisilta ja tänä aamuna sitten kuin yhdestä suusta todettiin että mitäs jos pidettäisiin lomaa toisistamme. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minä mökötän tämän päivän yksin neljän seinän sisällä ja maanantaina poikkis sitten lähteepi muille maille vierahille pariksi viikoksi. Alun perin mun oli tarkoitus lähteä mukaan mutta jäänpäs kotiin. On mulla muitakin hyvin perusteltuja syitä miksi olla lähtemättä, olin jo aiemmin ollut kahden vaiheilla että lähteäkö vai jäädä. Minusta tämä on hyvä näin. Saadaan me sitten talven mittaan taas katsellakin toistemme naamoja enemmän kuin tarpeeksi, sekä kotona että koulussa. Ja sitten se oman loman ottaminen onkin vähän vaikeampaa kun pitäisi koulu ym. muut velvollisuudet kuitenkin hoitaa.

Helpotus

2006-07-19T12:47:00.000+03:00

PÄÄSINPÄS KOULUUN!

Kivaa! Nyt mulla ei oikeastaan ole mitään huolehdittavaa ennen koulun alkua onneksi, asuntojen hommaamisia tai muita karmeksua mitä yleensä kuuluu kun muuttaa opiskelemaan muualle. Kunhan vain ylioppilaskunnan jäsenmaksun muistan maksaa :) Toivottavasti muut meidän ryhmäläiset on mukavia ja pääsen vauhtiin koulun + muun elämän kanssa nopeasti. Vähän kyllä jännittää.

Tänne blogiin on kyllä vähän tylsää kirjoittaa kun kukaan ei kommentoi. Saattaapi pian jäädä koko juttu.

Metrotytöt

2006-07-03T18:48:00.000+03:00

Hui, melkein kuukausi mennyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Yllättävän paljon on ollut menemistä ja tekemistä. Pääsykokeet olivat ja menivät, tuntui että menivät ihan hyvin. Nähtäväksi jää että menivätkö tarpeeksi hyvin. Tällä hetkellä ahdistaa ajatella koko asiaa kun sille ei voi tehdä nyt mitään, täytyy vain odotella pari kolme viikkoa.

Hyvä kaverikin tuli sitten saateltua avioliiton satamaan viime viikonloppuna, ja polttareitakin vietettiin rauhallisesti ja hyvässä hengessä. K.o. pariskunta tapasi toisensa vasta alle 2 vuotta sitten, ja pääsivät kyllä yllättämään kun noin vuosi sitten ilmoittivat menevänsä kihloihin ja tänä kesänä naimisiin =) Heille täytyy kyllä toivottaa onnea ja tsemppiä, toivottavasti onni kestää.

Näiden häiden myötä on tullut pohdiskeltua myös tämän oman suhteen tulevaisuutta, ei siis mitenkään vakavasti siinä mielessä että onko sitä tulevaisuutta vai ei, vaan lähinnä vain että milloinkohan olisi hyvä aika mennä naimisiin, minkälaiset häät me halutaan ym. Mehän mentiin viime joulun aikaan kihloihin, ja wanhoina aikoinahan oli soveliasta olla vain jotain puoli vuotta - vuosi kihloissa ja sitten piti mennä naimisiin. Huomaa että tuon asian suhteen ihmiset jakautuvat aika selvästi, eli kihlauksesta kuultuaan jotkut sanoivat että "no teillä on sitten ensi kesänä häät" ja jotkut kysyvät että aiotaanko me ylipäätään koskaan mennä naimisiin. Mun ajatus kihlauksesta on se, että se on avioliittolupaus, mutta ennen kaikkea lupaus sitoutumisesta; "sovimme" tämän asian jo ennen kihlausta, siis selvitimme että olemmehan molemmat samoilla linjoilla kihlauksen merkityksestä. Kuitenkaan kumpikaan meistä ei ajatellut että meidän pitäisi mennä ihan lähiaikoina naimisiin, vaan tässä joskun muutaman vuoden kuluttua, sitten kun elämäntilanne (ja rahatilanne...) sen sallii. Minulle on ainakin tärkeää että olemme asuneet jonkin aikaa yhdessä.

Mitään isoja häitä en halua, ihan jo siksi että suuret väkijoukot ja "esiintyminen" ahdistavat minua, ja lisäksi haluan vain läheisimmät ystävät ja läheiset paikalle, en mitään etäiseksi jääneitä serkkuja ja setiä "ihan vain muodon vuoksi". Ehkä isät, äidit, sisarukset ja sitten läheisimmät ystävät: noin parikymmentä henkeä. Tai ehkei sitäkään, kenties vain pappi ja pakolliset todistajat.

Yhdestä asiasta olemme eri mieltä, poikaystäväni ei haluaisi kristillisiä häitä vaan siviilivihkimisen koska ei usko Jumalaan. Itse haluaisin kuitenkin liitollemme Jumalan siunauksen, vaikka aiemmin ajattelin että avioliitto on pääasiassa kahden ihmisen välinen sopimus. Nyt on alkanut tuntumaan että ehkä se ei riitä minulle, ehkä kuitenkin liitto jäisi tuntumaan vajavaiselle ilman siunausta.

Punainen tupa ja perunamaa

2006-06-10T13:32:00.000+03:00

Tai ainakin punainen kerrostalo ja helevetin iso parveke =) tavarat saatiin turvallisesti ja kuivina toiselle puolelle Suomea ja melkein kaikki jopa mahtui sinne asuntoon. Hauis kasvoi varmaan ainakin _(lisää tähän haluamasi luku)_ senttiä ja mustelmia tuli niin että näytän nyt dalmatiankoiralta, mutta ei se mitn. Paljon on vielä tehtävää, mutta onpahan ainakin oma koti nyt =)

Viime yönä näin ensimmäisen pääsykoepainajaisen: kokeeseen oli varattu aikaa puolitoista tuntua, mutta sain eteeni koepaperin vasta kun aikaa oli jäljellä oli enää vajaa puoli tuntia... Lisäksi se pääsykoe oli viimeinen osa jostain monipäiväisestä kilpailusta, olin kärkikolmikossa mutta muut saivat etua kun saivat tehdä sitä koetta sen puolitoista tuntia. Jee. Lopputulos ei ehtinyt selvitä koska (yllärimylläri) heräsin. Ensi viikolla täytyy ottaa kunnon loppukiri lukemisessa, muuten mulla ei ole mitään mahdollisuuksia.

Tänään alkaa mökkeilykausi, kiva päästä grillailemaan; uimassa ei voi kyllä vielä käydä minun kylmänsietokyvyllä ja mukavuudenhalulla.

No voi pyhä rysäys...

2006-05-28T14:28:00.000+03:00

En ole juonut alkoholia vapun jälkeen (en nyt yleensäkään ole mikään hirveä viinasieppo...) ja ajattelin että voisin olla juomatta ainakin keskuun loppuun asti ja vaikka pitempäänkin. Kuitenkin juomisella on haittansa niinkuin yleisesti tiedetään, ja koska viime aikoina alkoholin juominen on tuntunut vähän mielenkiinnottomalta ja turhalta, niin sama kait tuo on lopettaa.

Kerroin tästä ohimennen kaverilleni, ja sain yllättävän vastauksen... "Siis mitä?! Et sä voi. Entä juhannus? Juhannus menee pieleen kun hävettää juoda ja nolata itsensä kun yks on selvinpäin. Ja siis kuuluuhan juhannuksena juoda, ja muulloinkin: kun grillataan, ja festareilla..." Minä sitten sanoin että jos teistä tuntuu että juhannus menee pieleen kun mä olen siellä selvinpäin, niin voin olla tulemattakin. Kyllä mä olen huomannut tuon jutun, että jos esim. mökillä on mukana joku joka ei juo, niin nämä tietyt tyypit sitten ahdistuu kun niistä tuntuu että se selvinpäin olija jotenkin vahtaa ja aliarvioi niitä, ja että sitten niitä kännääjiä nolottaa kun ne törppöilee. Mutta Vaikka itse joisikin, niin kyllähän ne muiden törppöilyt huomaa muutenkin, ei siihen vaikuta se että oonko mä juonut sen pari siideriä vai en. Mutta ilmeisesti jos ei juo niin sitten on jotenkin eri kastia. Osaan pitää hauskaa ilman alkoholia, mutta näiden tyyppien on ehkä vaikea uskoa siihen kun ne itse eivät varmaan edes ole koskaan kokeilleet selvinpäin bilettämistä...

Varmaan poikakaverin kanssa menee sukset eniten ristiin, koska se on kova juomaan ja nyt se on ihan innoissaan kun me muutetaan yhteen, että "sitten me voidaan kulkea baareissa". Olen käynyt monesti baareissa selvänä toki, mutta en jaksa kuitenkaan hirveästi innostua kännisten ihmisten katsomisesta, varsinkin jos mukana ei ole toista selvinpäin olevaa jonka kanssa voisi jutella... Ja jossian vaiheessa iskee aina se tylsistyminen, että olisi jo valmis lähtemään kotiin kun väsyttää ja juomareiden jutut alkaa käydä tosi levottomiksi. Siinä on vain se ongelma, että juuri se että ne jutut menee levottomiksi osoittaa sen että silloin niillä alkaa olla hauskaa... :) Tulen varmaan monesti jäämään kotiin, mikä ei ole ainakaan omiaan parantamaan meidän suhdetta. Varsinkaan kun poikakaveri ei halua luopua ryyppyreissuistaan ja kun itse en juo, niin ne sen ryyppyreissut toteutuu sitten vielä useammin ilman minua, ja tuntuvat minusta raskaammilta. Minä kun niin toivon että se vähentäisi juomistaan. Ihan jo oman itsensäkin vuoksi.

Tämä on taas tämmöinen älyvapaa juttu, joka menee ihan liian helposti riitelyksi. Minä loukkaanun kun joudun olemaan niin usein yksin ja poikakaveri suuttuu "kun yritän rajoittaa sen elämää". Ja tiedän kyllä jo, että sen mielestä tämä juomisen lopettaminenkin on vain yritys syyllistää sitä; haluan saada sille huonon omantunnon sen juomisesta. Eikä muuten pidä paikkaansa, teen tämän ihan vain oman itseni vuoksi.

Hölmö rakkaus

2006-05-27T14:24:00.000+03:00

Ei olla nähty toisiamme kolmeen viikkoon, soitellaan kyllä joka päivä mutta ei se tietenkään ole yhtään sama. Välillä tuntuu että puhelimessa puhuminen vain ärsyttää kun siinä ei koskaan voi sanoa mitään oikeaa. Puhelu kulkee aina sitä samaa rataansa, ja kaikki ne pienet tekemiset ja hetkelliset fiilistelyt jää pois. Eipä tule mieleen soittaessa alkaa selittämään kymmeniä pikkuasioita tyyliin "aamulla taivaalla oli lehmän muotoinen pilvi" tai "kylläpäs kuului radiosta hyvä juttu". Toki näitäkin asioita joskus kertoillaan mutta yleensä niitä ei puhelutilanteessa muista ja toisaalta tuntuisi vähän typerältä selittää noita asioita, siitäkin huolimatta että yhdessä ollessa, kun molemmat ovat paikalla, niin nämä asiat ovat kivoja ja huomion arvoisia. Itselläni on muotoutunut melkein sellainen tapa että vastaan kuulumiskyselyihin että "eipä tässä ihmeitä" vaikka olisin voittanut lotossa, kun tuntuu että toinen odottaa tuollaista ylimalkaista. Sitten tulee ne "joo, itse tässä olen lähdössä kaupungille, voisi soitella sitten illalla uudemman kerran" ja "olet rakas" --> "niin sinäkin". Sitten jos jotain itselle tärkeää onkin tapahtunut, niin se lässähtää puhelimessa jotenkin, kuulostaa tyhmältä ja toinen on sitten että "kiva, onha se hauskaa", mutta yhdessä ei sitten pysty iloitsemaan kunnolla.

Tuo sama juttu pätee muuttoon, joka siis on jo viikon päästä. Mun aivot käy ihan ylikierroksilla kun mietin ja intoilen ja poika intoilee myös, tiedän sen. Puhelimessa meidän juttelu tästä on kuitenkin sellaista "oon tässä muuttoa mietiskellyt vaan" ja vituttaa kun ei voida konkreettisesti yhdessä potea muuttokuumetta. Ihan tyhmää.

Ja ai niin, sainpas sitten kaason pestin kaverini häihin. Jännittää , kun olen ollut häissä ylipäätään vain kerran elämässäni, joskus lapsena, ja nyt mun pitäisi vielä hoitaa jotain asioita joista en tiedä mitään... :) Mutta kivaahan se toki on!

Eikö se lopeta koskaan....

2006-05-25T20:10:00.000+03:00

Siis sade. Joka päivä sataa, mutta toisin kuin yleensä se ei vedä mieltä matalaksi. Parin viikon yksin murjottaminen päättyi eilen kun näin pitkästä aikaa kavereita kun niiden kesälomat alkoivat. Tuntui kivalta taas aamulla meikata päivää varten, kun aiemmin on vaan ajatellut ettei kuitenkaan tule lähdettyä mihinkään niin turha edes meikata. Ja tästä sateesta; ihan hyvä että sataa nyt niin ehkä sitten meidän muuttopäivänä ensi viikolla ei sada. On nimittäin aika ahdistavaa ajaa huonekalut peräkärryssä 400 km ja pelätä että vesi pääsee jostain pressun välistä turmelemaan kaiken - ihan kuin muutossa ei muutenkin olisi kaikkea stressattavaa. Täytyisi yrittää pitää pää kylmänä silloin (ei ole kyllä mun vahvimpia ominaisuuksia...), koska hermoilu ei auta mitään silloin kun on hirveästi asioita jotka on pakko saada tehtyä tehokkaasti ja nopeasti. Jaiks. Hei vaaleanpunainen pantteri alkaa.

Mukulakiviä

2006-05-22T17:37:00.000+03:00

Minulla on ystävä, jolla oli suuri sydän. Hän näki valtavasti vaivaa saadakseen muut onnellisiksi ja murehti jatkuvasti niiden lähellä tai kaukana olevien puolesta, jotka eivät saa tarpeeksi vettä juodakseen, joilla ei ole työtä, jotka ovat menettäneet läheisensä... Ystäväni tuli onnelliseksi silloin kun joku muu oli onnellinen. Noin vuosi sitten tämä sama ystävä on muuttunut kylmäksi, välinpitämättömäksi. Miksi näin kävi? Johtuiko se jostain mitä hänelle tapahtui vai muuttuiko hän "itsestään" ajan myötä? Johtuiko se ympäröivän maailman karuudesta, lannistavuudesta? Tunteesta ettei hän koskaan voisi tehdä tarpeeksi ja että hän vain kuluttaa itseään turhaan? Ystävästäni on tullut etäinen, eikä kukaan saa häneen enää yhteyttä. Hänellä on nyt uusi elämä, kuulemma.

Marginaalialueita ja haihattelua

2006-05-20T15:17:00.000+03:00

Miten aika voikaan ihmisellä käydä pitkäksi. Mulla ei ole kertakaikkisesti yhtään mitään muuta tekemistä kuin pääsykokeisiin luku, mutta yllättäen sekin voi käydä tylsäksi jos ei ole mitään muuta tekemistä. Eli kun poikaystävä aina jaksaa iloisesti sanoa että "no onpahan sulla aikaa keskittyä lukemiseen!" niin jossain vaiheessa tuo pelkkä lukeminen kyllä kääntyy itseään vastaan. Mä en halua tietää siitä pääsykoekirjasta yhtään mitään enää ikinä. En halua nähdä sitä, kuulla siitä saatika lukea sitä. Ja kuukauden päästä mun pitäisi vuodattaa sielustani joka ikinen siitä opittu asia oikeassa järjestyksessä ja hellyydellä paperille. Juupa juu. Mä varmaan kirjoittelen kaikkea "se saatanan typerä äijä väitti että blaa blaa" ja kaikki ne asiat on jo turhautumisen vuoksi ehtinyt vääristyä mun päässä täysin. Lähettävät mulle tervetuloa opiskelemaan -kirjeen sijasta tervemenoa pöpilään -kirjeen. Kivvoo!

Tässä ikuisuuden kestävien minuuttien maailmassa olen huomannut yhden jutun. Tai no olen minä sen jo aiemminkin tajunnut, mutta nyt se avautui uudelleen ja vähän eri valossa. kaikki pitää nykyään tehdä niin helposti, vaivattomasti ja nopeasti. Esim. mainoksissa kerrotaan että nyt kokkaat ruuan viidessä minuutissa ja kynsilakka kuivuu minuutissa. jee. Onhan se hyvä monesti ettei tarvi odotella, itse olen ainakin tosi kärsimätön jos on kiire, mutta nyt tuntuu että voisi jopa olla välillä kiva tehdä jotain oikein hankalan kaavan kautta. Kun tätä aikaa nyt kerta riittää...

Joo mä keksin! Kaivan tuohon pihalle ison kuopan (tarpeettoman ison että menee aikaa ja kaivan teelusikalla että menee vielä enemmän aikaa) ja teen rosvopaistia. En tiedä mitä elukkaa siihen käytetään, mutta koska en osaa metsästää niin voisin metsästää sen eläimen itse niin menee taatusti aikaa ja hermot, kun en tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Sitten kun olen kykkinyt ikuisuuden jossain metsässä, niin luovutan ja käyn kaupassa. Polttelen nuotiota aikani ja lauleskelen nuotiolauluja, sitten laitan sen lihan sinnekuoppaan ja hiilet päälle ja annan sen lihan muhia niin kauan että olen nälkäkuoleman partaalla. Sitten nautitaan.

Tai ehkä mä vaan ostan Aromipesän. "Aromipesällä valmistat hernekeiton vaivattomasti kahdeksassa tunnissa!. Joo, eiköhän se käy.

En muuten osaa kirjoittaa näppäimistöllä oikein. Harasormi töppää aina kahta nappia kerralla. Ainakin siihen korjailuun sitten menee sitä kuuluisaa aikaa. Jos sen nyt kehtaa tehdä.

Jee, matsi alkaa n. puolen tunnin kuluttua! Whii.

Mistään ei löydy kivaa kalakuvioista suihkuverhoa. Jos joku tietää mistä sellaisen voi vaikka tilata netin kautta niin kertokoon. Ai niin, vaikka ei tätä blogia kyllä ehkä lue kukaan, ainakin vaikuttaisi siltä.

Nyt menen keittämään teetä. Mmm, hunajata.

Ei se ole mikään vitsi

2006-05-19T11:36:00.000+03:00

Aurinko paistaa ja kahvikuppi kädessä, tukka sekaisin minun on hyvä kuvitella että alkamassa on helteinen kesälomapäivä, juuri sellainen päivä jolloin mikään ei voisi olla paremmin. Tämä toimii niin kauan kun en poistu sisätiloista (9 astetta lämmintä ulkona) ja en ajattele sitä että kaikki tutut ovat joko koulussa tai töissä.

Minulla on hirveän suuret odotukset yhteen muuttamisesta vaikka miten yritän ajatella järkevästi. Tiedän, että minulle tulee hirveä pesänrakennusvimma, ja haluaisin että leikimme söpöä pientä perhettä tehden kaiken yhdessä: käydään valitsemassa uudet verhot, laitetaan ruokaa ja istutetaan parvekekukkia. Aivan yhtä varmasti tiedän, että tästä seuraa harmia. Toinen osapuoli kun ei ole mikään koti-ihminen, niin siinä käy sitten niin että minä loukkaannun sen lähtiessä kavereineen kylille ja jään yksin typeränä touhuamaan pikkuemäntänä.

Kyllä minä tiedän ettei poikamiestavoista pääse niin nopeasti eroon - varsinkaan jos niistä ei edes halua päästä eroon. Ja onhan se parempi että sen nuoruuden elää nuorena, ettei sitten keski-ikäisenä tarvitse lähteä kaupungille riehumaan ja ottamaan takaisin sitä minkä menetti, tai ainakin ajatteli menettäneensä. Pitäisiköhän minun ottaa tuo neuvona itsellenikin, en nimittäin koskaan ole varsinaisesti osannut "olla nuori". Ehkä minä joskus sitten löydän itseni tanssimasta puolialasti baarin pöydällä viidenkympin villityksen vallassa. Olisi varmaan parempi jos osaisin elää nuoruuteni nyt nuorena, ihan jo tuon kauhukuvan välttämiseksi, ja myös siksi että yhteiselo onnistuisi paremmin jos me molemmat oltaisiin menossa ja hyvillä fiiliksillä, eikä niin että minä odotan kotisohvalla katsoen Emmerdalea ja lukien roskaromaaneja. Ongelmana nyt vain on se, että minä viihdyn kotona, eikä baarielämä ja sikailu kiinnosta. Onko minulla vääränlainen mies? Jaksanko minä odottaa että se rauhoittuu, pitääkö odottaa vuosi - 10 vuotta - koko loppuelämä?

Minua pelottaa myös se, että kahden vuoden etäsuhteen (välimatkaa n. 400 km) odotus "palkitaan" nyt. Tätähän me molemmat ollaan toivottu, tästä me ollaan aina puhuttu ja haaveiltu. Ja nyt sitten pelottaa. Meillä molemmilla on omat tavat ja tottumukset ja nyt ne pitäisi sovittaa yhteen. Toiselle kaverit on tosi tärkeitä, välillä vaikuttaa että tärkeämpiä kuin minä. Esim. jos pitää valita viettääkö vapun tai lähteekö keikalle minun vai kavereiden kanssa, niin vastaus on selvä. Nytkään ei ole kesäksi tiedossa mitään yhteistä tekemistä meille kahdelle. Poika on menossa festareille ja keikoille kavereidensa kanssa, ulkomaillakin kävi niiden eikä minun kanssa. Mustasukkaisuutta. suunnittelee minun kanssa, mutta toteuttaa kavereiden kanssa. Niin kävi tuonkin minun kauan odottamani ulkomaan matkan kanssa. Nyt meillä ei ole enää mitään matkailusuunnitelmia.

Tääsä vaiheessa joku voisi repiä hiuksia päästään, "mikset mene jonkun muun, vaikka jonkun kaverisi kanssa?". Ei minulla ole ketään joka lähtisi. Kaikilla on omat elämänsä: vaikka kavereita ollaan, niin matkat ym. kuitenkin tehdään jonkun muun kanssa. Tiedäthän? On kavereita joita tavataan ja joiden kanssa käydään vaikka kaupungilla, ja sitten on ystävät joiden kanssa tehdään isompia ja tärkeämpiä asioita, matkustellaan, keskustellaan ongelmista. Muuten olen sopeutunut ystävättömyyteeni: on poikakaveri ja kavereita joiden kanssa käydä joskus kahvilla, ja tunteiden purkamisen hoidan kirjoittamalla. Ongelmia tulee kahdessa tilanteessa: silloin kun tarvitsisin ystävän neuvoja ja silloin, kun haluaisin tehdä jotain, käydä risteilyllä tai festareilla, tai vaikka lähteä telttailemaan pariksi viikoksi. Haaveenani olisi Ystävä.

Tästä se alkaa

2006-05-18T22:36:00.000+03:00

Tällä hetkellä olen myrskyn silmässä, täydellisen liikkumattomuuden keskellä. Kaikki on epävarmaa; mikä tahansa elämän tukipilareista saattaa romahtaa milloin hyvänsä. Kuitenkin onnistun olemaan ihmeen tyyni. Ilmeisesti on auttanut, kun hoen itselleni päivittäin että kaikki romahtamisen mahdollisuus on olemassa ihan samalla tavoin silloinkin kun "kaikki on hyvin". En ole vielä hävinnyt mitään, jos en voittanutkaan.

Lopetin koulun kahden vuoden jälkeen; meni tosiaan kaksi vuotta ennenkuin uskalsin myöntää itselleni ettei minusta ole tähän. Minua pelotti kohdata muiden suhtautuminen, vaikka "toisten mielipiteistä ei pidä välittää!". Päätöstä vaikeutti se, etten vieläkään tiedä mitä elämältä haluan. Hain hetken mielijohteesta yliopistoon, sosiologiaa opiskelemaan. Parempaankaan en nyt pysty, en tiedä mitä todella haluan tehdä. Mikään ei kiinnosta minua, siis todella kiinnosta, niin että jaksaisin innostua siitä kauemmin kuin viikon ajan. Samalla päätin myös muuttaa minulle tuntemattomaan kaupunkiin ihan vain päästäkseni poikaystäväni lähelle.

Nämä asiat kun lukee näin "vieraan silmin", niin täytyy myöntää että päätökseni vaikuttavat lapsellisilta, harkitsemattomilta ja tyhmiltä. Mutta minulle tämä oli ainoa oikea ratkaisu, niin uskon vielä nytkin, itse asiassa varmuus asiasta vain kasvaa.

Minäkin ansaitsen olla onnellinen. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut surullinen ja ahdistunut, tyytymätön kaikkeen. Minun siis täytyy muuttaa elämääni. Ja olen ylpeä että uskallan tehdä niin, vaikka lopputuloksesta en vielä tiedäkään.